Oleminen ja aika

Saksalaisfilosofi Martin Heideggerin (1889-1976) varhainen pääteos Oleminen ja aika (1927) on tunnustettu yhdeksi 1900-luvun tärkeimmistä filosofisista kirjoituksista. Teos on vaikuttanut voimakkaasti paitsi 50-luvun muotifilosofiaksi muotoutuneeseen eksistentialismiin myös kirjallisuuteen, psykologiaan, psykiatriaan ja teologiaan. Nykyaikana sen vaikutuspiiri on laajentunut niin terveys- ja diakoniatieteeseen kuin keskusteluun postmodernistakin. Heidegger yhdistelee teoksessaan omaperäisellä tavalla Edmund Husserlin fenomenologiaa, Wilhelm Diltheyn hermeneutiikkaa ja Søren Kierkegaardin eksistentialismia. Oleminen ja aika raivaa tietä läpi länsimaisen metafysiikan nostaen esiin monia filosofian peruskysymyksiä uudessa valossa. Teos on kuuluisa poikkeuksellisesta kielestään ja tyylistään. Heidegger käyttää kekseliäästi hyväkseen arkikielisiä sanontoja ja saksan kielen neologismeja ja rikkoo perinteisen saksalaisen filosofian pitkät lauserakenteet. Juuri kielellisen omalaatuisuutensa ansiosta teosta on pidetty vaikeasti käännettävänä. Oleminen ja aika tarjoaa lukijalleen haasteellisen näkökulman filosofian peruskysymyksiin, fenomenologiaan ja ihmisenä olemisen pohdintaan. Lisäksi teos käy löytöretkestä filosofian historiaan: Heidegger kulkee teoksensa sivuilla aina antiikista Descartesiin ja Kantin kautta Hegeliin.